2.9.2017 Syysmaasto

[Riina]

Syyskuun ensimmäisenä lauantaina lähdetään Reetan johdolla maastoon tutustumaan Naavan tallin ratsastusreitteihin. Mukaan ovat tervetulleita niin hoitajat kuin tallin ulkopuoliset ratsastajat. Ilmoittaudu alle ja kerro viestissä mahdollinen hevostoiveesi. Mukaan mahtuu 5 ratsastajaa. Tervetuloa!

Osallistujat 5/5
(Reetta - Leija)
Bertta - Halla
Nella - Peppi
Rose - Harmo
Lily - Jossu
Anki - Miska

Syksyinen aamu-usva oli ehtinyt melkein jo haihtua metsästä lähtiessämme matkaan kymmenen aikoihin. Leija pärskähteli innoissaan allani, maastoilu oli pienen suomenhevosen mielipuuhaa. Olin päättänyt ottaa luottotamman vetohevoseksi, sillä sen homman se osasi.

Katsoin taakseni varmistaakseni, että kaikki tytöt olivat päässeet satulaan. Ja että kaikilla oli kypärät päässä ja heijastinliivit päällä. Metsästyskaudella oli paha, jos metsästäjä luuli ratsukkoa hirveksi. Oli parempi erottua maastosta.

"Lily, jäätkö Jossun kanssa hännille? Ja Rose voisi tulla Harmolla tähän mun perään. Ponit voi sitten järjestäytyä jonoon haluamallaan tavalla."

Matkaan lähdettiin käynnissä aittojen välistä kulkevaa polkua pitkin. Polku kiemurteli serpentiinimaisesti rinnettä ylös. Mäen päältä näki kauas. Naavan tallin rakennukset nököttivät alhaalla, Lasse kuului käynnistävän traktoria.

Päästyämme tasaiselle pätkälle otettiin ravia. Leijan paksu harja hulmusi hevosen ravatessa innoissaan pää pystyssä. Vilkaisin taakseni, tytöt kevensivät iloisina ja punaposkisina ratsujensa selässä. Aina niin kovin vakava Rosekin hymyili pienesti. Talliterapia toimi aina!

Peltosuoralla laukattiin reippaasti, mutta hallitusti ja jonossa. Vielä ei ollut laukkakisojen aika, kunhan tulisi sänkipellot...

Loppumatka mentiin vuoroin käyntiä ja vuoroin rauhallista ravia. Kyllä se maastossa ratsastaminen vain aina kummasti piristi mieltä.

Jossu ja Lily peltosuoralla.
KP Lilylle!

[Lily]

Ihana kuva <3 Kiitos!

------------------------

Ensimmäinen maastoreissu Naavan tallilla. Ratsukseni olin onneksi saanut Jossun, jonka selkään kapusinkin hyvillä mielin. Puoliverinen heilautti päätään innoissaan ja Reettan kehotuksesta järjestäydyin hoitohevoseni kanssa jonon hännille. Painoin kevyesti pohkeeni puoliverisen kylkiin ja kehotin sen liikkeelle muiden perään. 

Ilma ei ollut lämmin, muttei turhan kylmäkään. Aamu-usva oli juuri ehtinyt katoamaan pelloilta, mikä oli sinäänsä harmi, sillä usva oli kauniin näköistä. Edelläni kulkevat poniratsastajat juttelivat jotain iloisesti, mutta itse en jaksanut liittyä keskusteluun. Halusin vain nauttia tästä rauhallisesta hetkestä ja Jossun kanssa olemisesta. 

Ravailimme muutamia pätkiä rauhakseen ja Jossu vain puksutti menemään. Jossu oli huomattavasti rauhallisempi maastohevonen mihin olin tottunut. Entisenä kenttäratsastajana oli tullut enimmäkseen maastoiltua sellaisilla hevosilla, jotka tiesivät että nyt mennään kovaa. Jossun kanssa oli kuitenkin rentouttava maastoilla, ei tarvinnut ajatella liikaa. 

Peltosuoralla pääsimme laukkaamaan, ei mitään kovaa ja vallatonta vauhtia, vaan rauhaksiin. Kaikki ponit eivät näyttäneet ymmärtävän sitä "ei kovaa" -kohtaa, mutta Jossu laukkasi rauhassa ja hallitusti eteenpäin pärskähdellen tyytyväisenä. Taputin kesken laukan punaisen ruunan kaulaa ja hymyilin itsekseni. 

Loppumatkalla pääsimme vielä ravailemaan muutamia pätkiä, mutta enimmäkseen kävelimme. Annoin Jossulle löysää ohjaa ja keskityinkatsomaan maisemia. Kun palasimme tallille, laskeuduin ratsailta ja löysäsin Jossun satulavyötä. Nostin jalustimet siististi ylös ja talutin runan talliin. 
"Eikö ollukkin hauskaa?" kysyin ruunalta ja rapsutin sen otsaa hymyillen. 

[Anki]

Miska oli innoissaan. Se tanssahteli allani kuin ensiesitystään hermoileva balettitanssija, korvat tötteröllä ja sieraimet laajenneina. Ohjasin ponin Bertan ja Hallan perään. Kun rauhallisempi poni kulkisi edellämme, se toimi samalla Miskan jarruna.

Oli yllättävän kylmä siihennähden, että elettiin vasta syyskuun alkua. Monesti tähän aikaan vuodesta oli vielä kesäisen lämpimät t-paitakelit ja ihana auringonpaiste. Nyt sää oli kolea ja olin suosiolla vetänyt lämpimän fleecetakin päälleni ratsastuksen ajaksi.

Miskan jalat polkivat tarmokkaasti pehmeän polun pintaa kiipeillessämme kiemurtelevaa polkua ylämäkeen. Poni oli niin tohkeissaan ja touhotti menemään minkä ehti, että jo ensimmäisen ravipätkän jälkeen sen kaula oli hieman tummunut hiestä. Minua lähinnä nauratti ponin selässä, siinä kevennellessä alkoi verikin hiljalleen kiertämään ja lämpö levisi sormenpäihin saakka.

"Sitten otetaan rauhallista laukkaa! Jätetään hurjastelut sitten sänkipelloille", kuului Reetan ohjeistus pitkän, suoran peltoja halkovan tien alkupäässä.

laukan rauhallisuudesta en tiennyt, sillä Miska olisi kovasti ollut menossa Hallan ohi päästelemään vähän railakkaammin. Sain pidellä ohjia tiukasti hyppysissäni, jotta pysyimme omalla paikallamme jonossa. Mutta ei se haitannut, pikkuisen ponin into vain teki minutkin iloiseksi ja energiseksi. Kyssä se ratsastus sitten osasikin olla kivaa!

[Bertta]

Kello oli vasta vähän päälle yhdeksän lauantaiaamuna, kun mä saavuin tallille. Ilma oli viileähkö ja hieman sumuinen mun astellessa Hallan tarhan portille. Menin ketterästi tarhan portin ylitse lumiponin luokse, joka oli vielä syömässä aamuheininään. Pikkutamma tuli varsin vastahakoisesti mukaani ladon puolelle kavereiden jäätyä vielä syömään, mutta tuli kuitenkin. Otin Hallalle vielä Pepin kaveriksi sisään, jotta valkea poni ei hermostuisi yksin jäädessään. Laitoin kirjavan ponin odottamaan karsinaan Nellaa sitä hoitamaan ja Halla sai jäädä käytävälle hoidettavaksi. Ponista lähti kamalan paljon karvaa sitä harjatessani, talvi teki todellekin tuloaan. Halla kasvatti talvikarvaakin jo kovaa vauhtia, kylmät sormet upposivat sinne lämpöön mukavasti.

Nellakin tuli hoitamaan Peppiä jossain vaiheessa, tyttö ratsastaisi sillä tämän päivän syysmaastossa. Myös Reetta ja Anki ilmestyivät jossain vaiheessa latoon ratsujaan hoitamaan ja vastustamaan. Rupatellessa hoitamisen ja varustamisen lomassa aika meni nopeasti ja pian olimme valmiita lähtemään maastoon. Reetta, joka maaston veti kehotti meitä laittamaan normaalien ratsastusvarusteiden lisäksi heijastinliivit yllemme, hirvikausi oli alkamassa emmekä halunneet tulla ammutuiksi. Kun me kaikki oltiin valmiita, ulostauduimme ladosta pihamaan puolelle.

Lily ja Rose liittyi tallipihalla vielä porukkaan mukaan Jossun ja Harmon kanssa. Kaikkien päästyä ratsujensa selkään järjestäydyimme Reetan ja Leijan perään jonoon maastoa varten. Rose meni ensimmäisenä Harmon kanssa Reetan ja Leijan perään, sitten Nella Pepin kanssa, minä Hallan kanssa sekä Anki Miskalla Lilyn jäädessä Jossun kanssa pitämään perää. Sitten me lähdimme käymäjalkaa maastoja kohti aittojen välistä alkavaa, kiemurtelevaa polkua pitkin joka johti mäen päälle. Halla kiipesi mäkeä varmoin askelin ylöspäin mun ollessa kevyessä istunnassa ja keventäen näin työtä. Mäen päällä ihailimme vähän matkaa upeita maisemia ja jatkoimme sitten matkaa. Tasaiselle pätkälle päästyämme otimme ravia, Halla kipitti innoissaan eteenpäin. Sen harja hulmusi kivasti ja pienten korvien välistä oli mukava katsella maisemia kevennellessä.

Välillä me taas käveltiin ja sitten taas ravattiin. Peltosuoralla me päästiin laukkaamaankin, tosin varsin sivistyneesti jonossa. Reetta puhui jotain sänkipelloista, ehkä me sitten päästäisiin kunnolla revittelemään. Halla laukkasi sievästi jonossa, Miska oli innokkaampi ja yritti koko ajan tulla meidän ohitse. Ei se onneksi ohitse päässyt vaan piti paikkansa jonossa, me oltiin vissiin Hallan kanssa juuri sopiva jarru innokkaalle gotlanninrussille!

Loppumatka me ravailitiin ja käveltiin taas vuorotellen jutellen samalla iloisesti mistä vain mieleen tulikin. Ravaillessa tuli aina mukavan lämmin, viileän syysilman takia kävellessä meinasi välillä tulla vähän kylmä. Onneksi Hallalla oli paksu harja ja karva, jossa pystyin lämmitellä sormiani.

Tallipihaan saavuttiin rauhallisessa käynnissä. Laskeuduin Hallan selästä poissa ja rapsuttelin sitä kiitokseksi mukavasta maastosta. Hoidettuani ponin huolellesesti ja päästettyäni sen takaisin tarhaan jatkamaan aamuheiniä mä laitoin vielä ponin varusteet paikalleen. Sen jälkeen mä en vielä suunnannutkaan vielä kotia kohti, vaan menin tallitupaan lämmittämään itsenäni ja sormiani suurella kupillisella kaakaota Nella ja Anki seuranani.

[Rose]

Rose kuljetti harjaa pitkin Harmon kylkeä vihellellen samalla jotakin, joka erehdyttävästi kuulosti Queenin tuotannolta. Harmosta lähtevä pöly leijaili hiljalleen maahan paljastuen, kun pölyisestä ikkunasta tunkevat syysauringon säteet osuivat siihen. Harmo riiputti päätään silmät ummessa lepuuttaen takastaan. Sen alahuuli roikkui, ja se tuntui nukahtaneen pystyyn.

"Rose! Oletko sä kohta valmis?" Lily huikkasi havahduttaen Rosen ajatuksistaan.
"Oh my God, en mä ole vielä edes satuloinut!" Rose puuskahti, heitti harjan koriinsa ja riensi hakemaan Harmon varusteita. Ruskea lännensatula heivattiin ripeästi tottunein ottein selkään ja suitset pujotettiin Harmon päähän. Rose kiristi soljet, kiskoi heijastinliivin ylleen ja painoi kypärän päähänsä.

"I'm ready!"

Lily ja Rose taluttivat hevosensa pihalle, missä muut odottelivat jo. He kiristivät ratsujensa satulavyöt ja ponkaisivat selkään. Reetta järjesti heidät jonoksi hänen peräänsä. Rose ja Harmo pääsivät ihan Reetan ja Leijan taakse, ja heidän takanaan oli pieni Nella Peppi-ponin kanssa.

***

Rose nautti maastosta suunnattomasti. Aluksi hän hymyili ihan pienesti vain, toisella suupielellä, mutta kun peltosuoralla tuli käsky "laukkaa", hymy ulottui jo korvasta korvaan. Rose ei muistanut, koska olisi hymyillyt näin paljon, ja se oli hämmentävää.

***

Kun hevosletka saapui takaisin tallille, olivat kaikki hieman kylmissään, mutta iloisia. Harmo Rosen vieressä huokui lämpöä, ja hän upotti palelevat sormensa hetkeksi harmaisiin jouhiin lämmittääkseen niitä hieman.

"Olipa kivaa! Nyt mä kyllä tarvitsen kuumaa kaakaota", Bertta hihkaisi iloisena Roselle, joka hymyili pienesti ja varovasti sanomatta mitään. Kuin huomaamatta pieni hymy jäi viipyilemään Rosen kasvoille koko loppupäiväksi. Muut kohottivat kulmiaan hieman yllättyneinä, kun hymyilevä Rose vaihtoi kypäränsä takaisin stetsoniin ja ryhtyi taas hyräilemään. Nyt kappale oli saanut erilaisen sävyn. Se oli vaihtunut kaihoisan surullisesta Who Want's To Live Forever'sta iloisempaan, pirteään Don't Stop Me Now'hon.


Ja kun Jarski ilmaantui pilke silmäkulmassa nojailemaan Harmon karsinan oveen kysellen, mikäs Roselle oli oikein tullut, teki Rose päätöksen. Rose päätti opetella hymyilemään. Koska se oli oikeastaan aika kivaa.


Ps. Tässä on teille videossa mainitut biisit, kuunnelkaa, oppikaa ja nauttikaa. Terveisin tällänen 70-luvun musiikkiin ja varsinkin Queeniin jumahtanut tyyppi. Nää kappaleet on kultaa.