|
Post by Riina on Aug 1, 2017 22:48:02 GMT 2
Tarinoita tallin arjesta henkilökunnan näkökulmasta.
|
|
|
Post by Riina on Aug 7, 2017 17:43:00 GMT 2
Maanantai 7.8.2017 - Riina:
Kaikki alkoi olla valmista avajaispäiviä varten, vaikka olihan niihin vielä melkein kaksi viikkoa aikaa. Siihen asti Naavan tallilla olisi vielä rauhallista, sillä ratsastustunnit eivät olleet vielä alkaneet lukuunottamatta satunnaisia erikseen varattuja irtotunteja. Jotkut asiakkaat halusivat käydä testaamassa tallia ennen vakiotuntien alkua.
Olin saapunut Naavan tallille heinäkuun alussa, ja silloin paikat olivat näyttäneet kovin erilaisilta. Tallissa oli asunut vain kaksi hevosta, Harmo ja Leija, jotka olivat olleet Reetalla ja Lassella varsoista asti. Kuluneiden viikkojen aikana olimme paiskineet hommia saadaksemme kaiken valmiiksi ratsastuskoulutoiminnan aloittamista ja uusia hevosia varten. Oli tehty lisää tarhoja, aidattu kenttä ja asennettu sinne valot, maalattu, remontoitu tallia, järjestelty ja siivottu paikkoja. Siinä samalla pikkuinen maalaistalli oli tullut minulle itsellenikin tutuksi.
Keväällä olin päättänyt peruskoulun, ja onnekseni päässyt oppisopimuksella töihin Naavan tallille. Lukio kun ei innostanut, hevosalalle minä halusin. Oppisopimus tuntui parhaalta vaihtoehdolta: pidin työnteosta ja opin parhaiten tekemällä. Minulle oli järjestynyt asuinpaikka Reetan ja Lassen talon siivestä, jossa oli pieni yksiö. Kotoa pois muuttaminen ei haitannut minua, varsinkin kun saisin pian rakkaan ponini Brean tuotua Naavan tallille.
Brea oli elämäni ensimmäinen hoitoponi, sekä ensimmäinen oma ponini, ja olin päättänyt olla luopumatta siitä ikinä. Se oli opettanut minut ratsastamaan, ja vaikka nykyään olin jo liian pitkä ponin selkään, pystyin hyvin ajamaan sitä kärryillä. Ja nyt ruuna pääsisi opettamaan pieniä ratsastuskoululaisia, niin kuin se oli opettanut minua useampi vuosi sitten.
Eli toisin sanoen elämä hymyili minulle aurinkoista hymyään, ja hevosentäytteinen syksy teki tuloaan. Pitkästä aikaa loman loppuminen ei haitannut minua yhtään.
|
|
|
Post by Riina on Sept 1, 2017 8:44:11 GMT 2
Perjantai 1.9.2017 - Reetta:
En voinut olla muuta kuin tyytyväinen. Uuden yrityksen pistämisessä pystyyn oli aina omat huolensa ja riskinsä, mutta onnekseni ratsastuskoulun alku vaikutti varsin lupaavalta. Kaikille tunneille oli ilmoittautunut ratsastajia, toki tilaa riittäisi vielä monelle innokkaalle hevoshullulle. Avajaispäivät ja erityisesti niiden yhteydessä järjestetyt näyttelyt olivat olleet oikea vetonaula, joka oli kyllä saanut ihmiset liikkeelle.
Ratsastuskoulun hevosetkin olivat saaneet itselleen hoitajat, mikä helpotti huomattavasti henkilökunnan työmäärää. Oli myös mukava tarjota vastuullisille hevosrakkaille nuorille mahdollisuus viettää aikaa harrastuksensa parissa huomattavasti enemmän ja monipuolisemmin kuin pelkillä ratsastustunneilla. Toki hoitajien kanssa täytyi olla myös tarkka ja tiukka, jotta homma toimisi, mutta uskoin, ettei suurempia ongelmia ainakaan hetkeen ilmaantuisi.
”Riina, kävisitkö hakemassa Harmon tarhasta?” huikkasin toimiston ovelta karsinoiden siivousta lopettelevalle tytölle. ”Teen muutaman pakollisen paperityön ja ajattelin sitten vähän läpiratsastaa mammaa. Aattelin että voisit käydä sillä tässä syksyn aikana parit koulukisat”, ehdotin.
”Joo, tottakai! Kärrään nää kottarit vain lantalaan”, tyttö hymyili reippaasti. ”Ja meinaatko tosiaan että minä lähtisin kisaamaan?” hän naurahti epäuskoisesti.
”No totta vie lähet! Mitä oon sun ratsastusta kattellu niin sujuu oikein mallikkaasti, ja Harmolle joku helppo C:n luokka on lastenleikkiä. Sen kanssa olis hyvä treenailla vähän enemmänkin, ettei pääse ihan repsahtamaan helpoilla tunneilla kokemattomien ratsastajien kanssa.”
”Selvä sitten! Mutta nyt menen hakemaan sen Harmon”, Riina nyökkäsi silminnähden innostuneena.
Hymyilin hiljaa itsekseni. Riina oli oikea aarre, ahkera ja tunnollinen ja aina innokas oppimaan uutta. Hyvästä työstä ansaitsi mielestäni saada kunnon palkan.
|
|
|
Post by Riina on Dec 13, 2017 16:29:21 GMT 2
Tiistai 24.10.2017 - Riina:
Katselin ohikiitäviä ankean loppusyksyn maisemia auton tuulilasin läpi. Reetta hyräili hyväntuulisesti ja käänsi auton Repolan kylätielle. Taustapeilistä näkyi valkoinen hevostraileri, jossa matkusti Naavan tallin uusin tulokas.
Olin onnellinen. Aikaisemmin päivällä olimme käyneet hakemassa kaksi muuta uutta hevosta pieneltä yksityistallilta. Toinen niistä oli Brea, ensimmäinen ja ainut oma ponini, musta ruuna, joka oli opettanut minut ratsastamaan ja hoitamaan hevosia. Se tulisi Naavan tallille tuntikäyttöön, sillä itse olin jo kasvanut ponille pitkäksi. Nyt se saisi vuorostaan opettaa hevostaitoja muille pienille ponitytöille ja -pojille aivan niin kuin minulle joskus kauan sitten.
Brea oli ollut viimeiset kuukaudet ylläpidossa, mutta nyt olin saanut vihdoin rakkaan ruunani kotiin. Samalta tallilta oli lähtenyt matkaan toinenkin minulle pitkältä ajalta tuttu hevonen, suomenhevostamma Vanamo. Kun Reetta oli kertonut etsivänsä talliin uusia tuntihevosia, olin heti ehdottanut Vania, sillä tiesin tamman omistajan harkinneen hevosensa myyntiä.
“Karkki on sitten ihan eri maata kuin nuo kaksi ensimmäistä hevosta. Ne ovat täydellisiä hevosia ratsastuskouluun, mutta tässä tammassa on luonnetta”, Reetta varoitti hymyillen pienesti. “Sen kanssa ei varmasti tule tylsää.”
Kuin ilmoittaakseen olevansa samaa mieltä, Karkki hirnahti kuuluvasti trailerissa kääntyessämme Naavan tallille johtavalle koivukujalle. Ehkä se tiesi tulleensa kotiin.
Lämminverinen tuli ryminällä ulos kuljetuskopista. Tamma tanssahteli ympärilläni pää ja korvat pystyssä, korpinmusta häntä koreasti liehuen. Sen sirot ravurinjalat steppasivat joka suuntaan, ja koko hevonen oli täynnä energiaa. "Olet kuin tuuliviiri", naurahdin tammalle ja laskin käteni rauhoittavasti sen kaulalle.
Ruunikko seisahtui ja nuuhki ilmaa katse suunnattuna pelloille, joissa muut hevoset vastasivat sen tuijotukseen kiinnostuneina. Sitten Karkki hirnui taas, pitkään ja raikuvasti. Ääni väreili ilmassa, tarhasta kantautui Harmon vastaus. Karkki tosiaan tiesi tulleensa kotiin, eikä se pelännyt ilmoittaa sitä muillekaan.
"Olen iloinen, että Reetta tykästyi sinuun, vaikka oletkin entinen ravuri ja aikamoinen koheltaja", hymisin hevoselle. "Luulen, että tallin arki muuttuu - jos mahdollista - vieläkin värikkäämmäksi nyt, kun sinä olet täällä."
|
|
|
Post by Riina on Mar 11, 2018 16:15:38 GMT 2
Tammikuu 2018 - Riina
Joulu oli vilahtanut ohi sukkelasti kuin suklaakonvehtirasia, ja uusi vuosi siinä samassa. Tallin joulu oli ollut hiljainen ja rauhaisa, hevoset lomailivat tarhoissaan eikä hoitajien ja henkilökunnan lisäksi muita ihmisiä näkynyt mailla halmeilla. Joulun alla olimme toki tallilaisten kanssa käyneet maastoilemassa ja viettäneet pikkujouluja.
Sitten minäkin olin matkustanut kotiin joulunviettoon, pieni loma hevoshommista teki ihan hyvää. Pian uuden vuoden jälkeen olin kuitenkin palannut takaisin Naavan tallille pieneen yksiööni ja alkanut läpiratsastamaan hevosia Reetan kanssa, jotta ne olisivat hyvässä vireessä tuntien alkaessa. Oppilaat olivat ilmestyneet tallille innosta sädehtien, he olivat jo ehtineet ikävöidä hevosia loman aikana.
Kello läheni puolta päivää, ja metsässä oli hiirenhiljaista. Puuterilumessa kiemurteli tuoreet oravanjäljet, ja pienen pieniä lumihiutaleita putoili hiljalleen puista ja taivaalla hiljalleen lipuvista pilvenhattaroista. Aurinko paistoi pitkästä aikaa, ja lämpötila oli pudonnut hieman pakkasen puolelle. Ei ollut kiire minnekään, muut ihmiset olivat töissä tai koulussa ja minun työni alkaisivat vasta illalla ratsastustuntien merkeissä. Kaiken kaikkiaan sää oli täydellinen rauhalliseen maastoretkeen lumisessa metsässä.
Karkki, joka tavallisesti sähelsi kuin pahaisin pikkukakara, otti sekin kummallisen lungisti ja askelsi rennosti hankien halki. Sen paljas selkä lämmitti mukavasti ja keinutti puolelta toiselle käynnin tahdissa. Minä huokaisin syvään ja hymyilin. Tällaisia hetkiä jokaisen pitäisi saada kokea elämässään.
|
|