Miskan päiväkirja

[Riina]

Änglalik Mistral

[Anki]

Ikioma hoitohevonen. Ajatus tuntui ihanalta, se sai leveän hymyn hiipimään kasvoilleni päivästä toiseen. Ajatus siitä, että koulun jälkeen saisin hypätä fillarin satulaan ja polkaista tallille, jossa minua odottaisi pieni, ruskea russponi, aina yhtä motivoituneena ja innokkaana lähtemään ratsastamaan.

Miska oli kuluneiden viikkojen aikana osoittautunut mukavaksi ja persoonalliseksi poniystäväksi sekä taitavaksi ja mielenkiintoiseksi ratsastettavaksi. Poni taipui ketterästi ja näppärästi vaikka mihin, kunhan sen sai keskittymään ratsastajaan. Pieni touhottaja kun ei olisi millään malttanut rauhoittua ja vähän hidastaa menoa.

"Moi, Bertta", huikkasin huomattuani tytön Hallan kanssa hoitopuomilla. Valkoinen poni oli kierinyt mudassa, ja nyt kuivunut kura pöllysi Bertan hieroessa tamman paksua turkkia kumisualla.

"Heissan! On se kiva hoitaa valkeeta ponia", tyttö irvisti ja kumartui harjaamaan HAllan vatsanalusta.
"No joo, onneksi Miska on aika tumma", naurahdin ja rapsutin Hallan otsaa. "Ratsastamaanko oot menossa?"
"Joo, aattelin käyä vähän pyörimässä kentällä. Tuu mukaan, ehit kyllä koska mulla menee tässä operaatiossa aika kauan.."
"Sovittu sitten!"

Reilun puolen tunnin kuluttua seisoimme varustettujen ponien kanssa kentällä. Laskin jalustimet ja säädin ne itselleni sopiviksi. Aloin hiljalleen tuntea oloni kotoisaksi Miskan satulassa, hiljalleen olimme tutustuneet toisiimme. Kävelimme alkukäynnit rinnakkain Bertan ja Hallan kanssa, juteltiin niitä ja näitä.
"Ihanaa, kohta on talvi", huokasin ajatellen kaiholla paksuja hankia ja kirpeitä pakkasöitä. "Toivottavasti saatais valkea joulu."
"Niinpä mutta on tää syksykin mukavaa aikaa", Bertta huomautti. "Vaikka valkoinen hoitoponi onkin aika harvoin valkoinen!"

[Anki]

"Mun sormet on ihan jääpuikot", valitin Bertalle yrittäen näpertää Miskan suitsien leukaremmiä auki.

"Hih, mulla ei! Joskus on hyötyä siitä, että ratsastaa laiskalla ponilla", Bertta virnisti.

Tyttö näytti tosiaan olevan kuumissaan kirpeän kylmästä säästä huolimatta. Halla ei ollut päästänyt hoitajaansa helpolla, sillä ponia sai ajaa jatkuvasti eteen, jos halusi pitää sen liikkeessä. Miska oli toista maata. Pieni russponi oli kiidättänyt minua vauhdikkaasti pitkin kenttää, eikä lähestyvän talven tuoman energian myötä olisi millään jaksanut keskittyä apuihini.

Miska oli hauska poni. Se oli niin hyväntahtoinen ja vähän hölmö, aina mennä touhotti eteenpäin ja oli mielellään liikkeessä. Kun ponin vain saisi kuuntelemaan paremmin, mietiskelin nostaen satulan pois tamman selästä. Paksuuntuva talvikarva oli litistynyt ja kostunut satulan alta. Jos minulle ei ollut tullut kuuma, niin ponille ainakin. Ja sehän kai oli se pääasia.

Harjasin Miskan huolella joka puolelta ja heitin sitten fleeceloimen tamman päälle.

"Mä taidan laittaa tän ponin hetkeksi kuivattelemaan karsinaan, kun täällä ulkona on sen verran viileä", huikkasin Bertalle. "Mennäänkö siksi aikaa tallitupaan juomaan yhdet kaakaot?"

Tummatukkainen tyttö nyökkäsi ja sanoi vain vievänsä ensin Hallan latoon. Hymyilin vastaukseksi ja lähdin sisälle talliin. Kohta minunkin sormeni sulaisivat, kun vain saisin lämmitellä niitä kuuman kaakaomukin ympärillä.

[Riina]

Puomitunnilla



KP Ankille!

[Riina]

Halloweenkilpailut



Anki ja Miska edustavat estekilpailujen pukuratsastusluokassa.

KP Ankille!

[Anki]

Kiitos ihanista kuvista! <3

"Onks sulla lapiota?"
Bertta katsoi minua silmät pyöreinä.
"Miten niin? Mihin sä sitä tarttet?"
"Voitaisiin kaivautua lumen läpi ulos täältä tallista", virnistin ja taputin Miskan kaulaa.
Poni pörisi tyytyväisenä. Se näytti niin suloiselta punaisessa talliloimessaan.
"Ainakin meillä on toivoa valkeasta joulusta", Bertta hymähti.

Lumipyry oli alkanut edellisenä yönä, ja nyt lunta oli kertynyt jo paksu kerros. Katselin ulos karsinan ikkunasta valkeaa maisemaa, tai sitä vähää, minkä myrskytuulessa pyörteilevien lumihiutaleiden lomasta pystyi erottamaan.
"Hienoin poniseni", kuiskasin Miskan korvaan ja kiedoin kädet ponin kaulan ympärille.
Sen ruskea karva tuoksui tutulta, heinältä ja hevoselta. Tammasta oli tullut minulle todella rakas, ja yhteistyömme pelitti nykyään paljon paremmin kuin muutama kuukausi sitten. Oltiinhan me ehditty kisaamaankin, Halloween-teemaiset estekisat omalla tallilla olivat olleet hurjan hauska kokemus.

Tänään olimme Bertan kanssa ratsastaneet ilman satuloita kentällä, lumi oli piiskannut vasten kasvoja ja tarttunut niin hevosten jouhiin kuin meidän hiuksiimme ja vaatteisiimme. Silmiä siristellen, punaposkisina ja hiukset märkinä olimme palanneet talliin ja kuivanneet ponit huolella heinätupoilla. Hallakin sai jäädä toistaiseksi talliin odottamaan lumisateen laantumista.

"Juodaanko vielä kaakaot samalla kun odotetaan, että sun äiti tulee hakemaan meidät?" Bertta ehdotti.
"Joo, tottakai. Kaakao kelpaa aina", hymyilin ja lähdimme yhdessä tallitupaan.

Vedenkeittimen poristessa kotoisasti puhelini värisi saapuvan viestin merkiksi. Se oli äiti.
"Kuule, nyt on sellainen tilanne, että en pysty tulla hakemaan teitä tallilta. En pääse autolla liikkeelle edes meidän pihasta, eikä tietä tallillekaan ole aurattu..."
"Eikä", Bertta ähkäisi luettuani viestin hänelle. "Mitä me nyt tehdään?"
Vilkaisin tyttöä totisena. En tosiaankaan tiennyt vastausta.

Samassa tallituvan ovi kolahti ja Reetta pöllähti sisään lumimyrskyn keskeltä. Nainen oli yltä päältä lumessa.
"Ai terve, tytöt! Lunta on tullut niin paljon, etten saanut tallin isoja ovia auki. On kyllä aikamoinen myräkkä", hän puhisi ja pudisteli lunta yltään.
Minua alkoi väkisinkin naurattaa.
"Sä näytät ihan lumiukolta. Puuttuu vaan porkkananenä", hihitin.
Reetta naurahti ja ripusti takkinsa naulaan.

"Ankin äiti laittoi viestiä ja sanoi, ettei pääse hakemaan meitä, kun tiet ovat tukossa", Bertta kertoi. "Mitä me tehdään?"
"Jaa-a", nainen huokaisi katsoen ulos ikkunasta. Tuntui, kuin ikkuna olisi peitetty ulkoapäin valkoisella verholla.

"Tuo sää tuskin tuosta laantuu ennen aamua, jos säätiedotteita on uskominen. Eikä aura-autotkaan ehdi tänne syrjäkylille sen nopeammin. Sanoisin, että teidän kannattaa jäädä tallille yöksi."
Katsoimme Bertan kanssa toisiamme hämmentyneinä.
"Leiriaittoja ei ole lämmitetty, mutta voitte nukkua täällä tallituvassa, tuon sohvan saa levitettyä vuoteeksi kahdelle. Haen teille sisältä peittoja ja tyynyjä ja ruokaa. Ei mikään luksushotelli, mutta ainakin teillä on täällä hevoset seurana", nainen naurahti.

Minua alkoi hymyilyttää. Tästä tulisi vielä jännittävää. Ihan kuin ponikirjoissa, mutta tämän tarinan loppua ei ollut kukaan vielä kirjoittanut.

[Anki]

Joimme Bertan kanssa lämmintä glögiä ja popsimme uunituoreita pipareita tallituvassa kuin tuiki tavallisena talvi-iltana konsanaan. Ainut vain, että olimme käytännössä vankeina tallissa. Ulkona lunta pyrytti taukoamatta, ei kuulunut kuin lumihiutaleiden tipahtelu maahan ja tuulen hiljainen humina ympäröivissä metsissä. Oli kuin koko maailma olisi pysähtynyt.

"Kello on yhdeksän", Bertta totesi. "Ja multa loppuu akku puhelimesta. Olis pitäny tajuta pyytää Reetalta laturi."
"No, onneks mulla on vielä virtaa jäljellä. Mutta hei, käydäänkö kattomassa hevosia?"

Tallissa oli hiljaista, vain tasainen heinien rouskutus kantautui karsinoista. 
"Täällä te ootte iltapalalla", hymisin Miskalle.
Halla kiersi kehää karsinassaan hieman hermostuneena. Se oli sijoitettu Harmon ja vuohien väliseen karsinaan, mutta poni oli tottunut karsinakaveriin ja kärsi eroahdistuksesta. Harmoa kun ei pienen paksuturkkisen ponin touhut kiinnostaneet, vaan se katseli ylväästi ulos pimeyteen ikkunasta. 
"Älä huoli, Halla. Huomenna pääsette Miskan kanssa takaisin latoon. Peppi oottaa sua siellä", Bertta lupasi hoitoponilleen. "Kauheaa nähdä se noin onnettomana", tyttö huokaisi huolestuneena.
"Ehkä se rauhoittuu yön myötä", ehdotin toiveikkaasti.
Ainahan sitä sopi toivoa.

"Käydäänkö heinävintillä?" Bertta keksi.
Tuijotin kattoluukusta pimeyteen katoavia portaita.
"Ootko nyt ihan varma? Kai sinne saa valoa?" epäröin.
Samassa kuului napsahdus, ja ympärillemme laskeutui sankka pimeys.
"Eikä. sähköt meni."

Nielaisin. Tuuli ujelsi nurkissa, ja tallin ylisiltä puhaltava kylmä henkäys kosketti kasvojamme.
"Hyi. Ei varmasti mennä", ilmoitin kylmien väreiden kulkiessa selkäpiitäni pitkin.
Säkkipimeys tuntui ahdistavalta. Kauankohan kestäisi, että sähkömiehet saisivat linjat korjattua? 
"Sullahan oli se kännykkä", Bertta muisti.
Kaivoin luurin taskustani ja napsautin taskulampun päälle.
"Mennään nukkumaan, en viitsi turhaan kuluttaa tän akkua valoon", mutisin, ja himmeässä valossa haparoimme tallitupaan.

Kaivauduimme peittojen alle. Sammutin kännykkäni ja painoin pääni tyynyyn. Ummistin silmäni, ja hiljaisuus laskeutui talliin.

Mutta ulkona lunta tuprutti yhä vain sakeammin.